On hellettä lähentelevä heinäkuinen perjantaiaamu. Jalassa on hyvät kävelyyn sopivat kengät, päässä on hattu ja repussa on runsaasti juomista. Yksi pulloista on kekseliäästi tyhjästä Pringles -purkista itse väsätyssä ”coolerissa”, joka pitää juoman paremmin kylmänä.
Ensimmäiselle patikalle Timo oli lähdössä ilman mitään varusteita, mutta nyt on mukana kaikki mitä perjantain patikoilla tarvitaan. Tekemällä oppii, niinhän se on. Tämän reissun lisäksi on vielä yksi patikka tiedossa. Kohde selviää lähempänä sään ja ryhmän toiveiden mukaan.
Orivedellä sijaitseva Pukalan retkeilyalue on hiljainen, johtuneeko helteestä. Aloittelemme reitistön eteläisintä lenkkiä, jonka pituus on kuutisen kilometriä. Maasto on juurakkoista.
-Selviän juuri ja juuri, Timo heittää.
Parkkipaikalta on alle kilometri laavulle, jossa ihailemme upeita maisemia.
-Miksi alkuasukkaat kutsuivat Pukalaa? Puka Hukaksi.
Jotenkin se vääntyi siitä vielä Peräpukamaksi.
Tasaiseen tahtiin, kilometrien taittuessa, tipahtelee Timolta moista tilannekomiikkaa. Että jollain voi välähtää tuota tahtia! Vitsit tulevat kuin itsestään, hauskoina sanaleikkeinä ympäristön ja toisten retkeläisten jutuista aiheita löytäen. Sukuvika, kuulemma. Oivalluksille ei tule loppua, mistä olen kiitollinen. Ylämäkiä kun jaksaa kyllä tarpoa, kun välillä nauraa.
-Metsän keskellä suurin ja keskeisin alamäki on ydinlaskeuma.
Timon motivoi perjantaipatikoiden pienryhmään se, että kävely on hyväksi. Kotiin palataan sen tunteen kanssa, että liikunta on tehnyt hyvää.
-Jos en olisi täällä, päivä kuluisi elokuvia tietokoneelta katsellessa. Liikunta on aina terveellistä. Nyt kun ei ole töissä, yksin ei tule lähdettyä kävelylle.
Harmillisesti Timon harmaa, 7-vaihteinen polkupyöräkin lähti Salen edestä varkaan matkaan. Sitä myötä myös pyöräily on toistaiseksi poissa kuvioista.
Hiki valuu jokaiselta norona selkää pitkin. Reitti on onneksi varjoisa ja järveltä puhaltaa lempeä tuulen vire. Uimaankin pääsisi, mutta se ei tunnu Timosta kutsuvalta ajatukselta. Edellisen perjantain patikoilla maasto oli hankalampaa. Nyt reitti on helpompaa kulkea, mutta matka on pidempi ja mäkisempi. Välillä paarma tekee olon epämukavaksi, etenkin kun täytyy jäädä paikalleen asettamaan askelet sopivaan kohtaan kivien tai kolojen yli. Juomataukoja on tarpeen pitää tiuhaan, sen verran on hikistä hommaa tuo tarpominen. Loppumatkasta alkaa vatsaan sattua, mutta onneksi autolle päästiin viimeinen kilometri oikoen. Kaikki ovat väsyneitä, mutta kuitenkin tyytyväisiä siitä, että retkelle lähdettiin. Toiminta on Symppiksen Yksinäisen uusi elämä -hankkeen järjestämää.
Pienen ryhmän yksi etu on se, että tahdin voi päättää tilanteen mukaan ja reittiäkin vaihtaa lennosta, jos siltä tuntuu. Timon vitsitaajuuskin pääsee luonnossa oikeuksiinsa.
– Jos kanootilla meloessa airot putoavat veteen kuohuvassa koskessa, on edessä melodraamaa.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin 🙂
(Teksti ja kuvat Ronja Kiviaho)